Lahden kirkkopäivät 14.5.2011
Pauliina Kainulainen
VEDEN PYHYYS
Seuraava pieni meditaatio syntyi mökillä Pielisen rannalla, tuuli ajeli viimeisiä jäälauttoja
Se oli pyhä näky – auringon välke, jäiden helinä, veden ja jään vastustamaton liike.
Katselen järven selkää
kuin rakastetun selkää
hyväilen sitä katseellani
se hyväilee silmiäni syvällä sinisellään
ja korviani viimeisten jäiden lähtöhelinällä
kun kesäaurinko lämmittää veden
hyväilee vesi koko olemustani
ihoani ja sieluani
Vesi kantaa syntytietoa
kohdun alkuvedessä olen saanut muotoni
se on suuri ihme
Raamatun syntytieto kantaa muistumaa suuresta alkuvedestä
ja Jumalan luovasta Hengestä joka lekutteli veden yllä
Kalevalan syntytieto muistaa myös suuren veden
ja sotkan munan
Minun ruumiini on vettä ja tähtipölyä
siksikö yhteys veteen ruokkii salattua sisintäni
veden ääni rauhoittaa mielen tyrskyt
rantaviiva jossa vesi ja maa suutelevat on pyhä raja
kauneus on Jumalasta
Veden kosketuksella Jumala puhdistaa
synnyttää uuteen elämään
tällä sinisellä pallolla
olemme kuin Luojan kohdussa
Mitä uutta on syntymäisillään?
***
Järven tai meren katselu on kontemplaatiota eli yhdenlaista rukousta, sanatonta yhteyttä Luojaan, jokaisen hengenvedon yhteyttä Pyhään Henkeen.
Tällaisesta kontemplaatiosta liikkeelle lähtien aion nyt luonnostella sellaisen suomalaisen luterilaisen teologian lähtökohtia, joka tekee oikeutta myös veden pyhyydelle. Tämänsuuntaista haluaisin kirkkoni teologian olevan. Tämä teologia sisältää ekologisuuden, yhtenä olennaisen tärkeänä ulottuvuutena.
Teologia lähtee kontemplaation ja askeesin hiljaisuudesta
Ensin tulee hiljaisuus, puhe seuraa. Kontemplaatio on hiljaista katselua, hiljaista kuuntelua ja läsnäoloa. Se on kristillisen mystiikan perinteen tärkeä osa, rukousta sanojen tuolla puolen. Monien suomalaisten uskonelämään kuuluu tärkeänä osana hiljentyminen Luojan luonnossa. Ehtoollispöydässä kontemploimme Kristusta itseään ja kosketamme häntä ruumiillisesti.
Kontemplaatioon on usein kristinuskon historiassa viisaasti liitetty askeettisen elämäntavan ihanne. Askeesilla ei tässä yhteydessä tarkoiteta kielteistä suhdetta ruumiillisuuteen, vaan jokseenkin päin vastoin.
Askeesi tarkoittaa kilvoittelua, kutsua kasvuun niin että koko elämäntapa voisi heijastaa jumalakeskeistä käsitystä todellisuudesta. Tämä koskee kristityn henkilökohtaista elämäntapaa mutta sitä kautta myös kirkon käytännön ratkaisuja ja koko yhteiskunnan valintoja. Askeesi voi kanavoitua myös aktivismiksi vaikkapa vesien suojelussa. Yksinkertainen elämäntapa, kohtuus, on vastavoima kulutuskeskeiselle kulttuurillemme.
Nämä kaksi, kontemplaatio ja askeesi, ruokkivat toisiaan. Ne antavat toisilleen voimaa ja auttavat suunnistamaan Kristuksen äänen suuntaisesti. Omalla tavallaan ne molemmat ovat hiljaisuutta, sillä kummassakaan ei varsinaisesti puhuta Jumalasta. Silti ja siksi ne tekevät mahdolliseksi uskaltautua myös puhumaan Jumalasta, tekemään teologiaa.
Teologian tulee olla sellaista, että se sytyttää sydämiä. Tähän ei pelkkä järkeen perustuva analyysi riitä, vaan teologian tulee koskettaa koko ihmistä, hänen tunnettaan, järkeään ja intuitiotaan. Myös ruumiin viisautta tulee kuunnella. Teologian tulee ravita koko yhteisöä, hengellisesti ja sitä kautta myös ruumiillisesti.
Tällainen teologia ei ole yksityisajattelua, vaan se nousee yhteisön elämästä. Jumalanpalveluksesta kirkossa ja Luojan luomakunnassa, arjen palvelutyöstä ja kosketuksesta köyhimpien todellisuuteen. Siis kontemplaatiosta ja askeesista.
Teologia lähtee tradition arvostuksesta
Kristillisellä traditiolla eli perinteellä tarkoitan suurta kokonaisuutta, jonka osia ovat spiritualiteetti (eli hengellisyys), oppi ja etiikka. Nämä kolme yhdessä valaisevat toisiaan ja avaavat toistensa merkitystä myös tässä valistuksen jälkeisessä ajassa, jota elämme.
Jokaisella kirkkokunnalla on riskinä, että joku näistä kolmesta painottuu liikaa jonkin toisen kustannuksella. Siksi tarvitsemme toisiamme, jotta lähestyisimme tasapainoa. Luterilaista kirkkoamme on vaivannut mm. opin irtautuminen spiritualiteetin sille tarjoamasta kehdosta. Liian rationaalinen tapa lähestyä oppia tekee siitä jäykän ja puhumattoman. Siksi tarvitsemme paluuta arvostamaan kristinuskon mystistä uomaa. Myöskään etiikka puhtaaksiviljeltynä ei ole koko kuva kristinuskosta, vaikka toisaalta sellaiset uskontulkinnat jotka eivät johda rakkauden konkretisoitumiseen eivät ole uskollisia Jeesuksen hengelle.
Voisiko lähtökohtana olla, että meille on hyväksi kunnioittaa tradition vuosisatojen aikana kiteyttämää viisautta mahdollisimman pitkälle. Vaikkemme aina välittömästi jotain mysteeriä pohjia myöten ymmärtäisikään. Mutta jos tradition jonkin osan seuraaminen johtaa uudessa tilanteessa ja uuden ymmärryksen valossa julmuuteen lähimmäistä tai luomakuntaa kohtaan, silloin on pysähtymisen ja vakavan arvioinnin paikka. Kenties osoittautuu, että tradition virran mukana kelluukin hylkytavaraa, joka on aiheellista jättää rannalle. Tällainen arvioiminen on vaativaa, se edellyttää Raamatun ja tradition lähestymistä yhdessä kirkkona ja yhteisen rukouksen hengessä.
Kristillisen tradition tulee olla hengittävää niin että se yhtä aikaa pysyy ja muuttuu. Tällaista on luterilaisuus parhaimmillaan ollut, se on meidän vahvuutemme.
Kirkon ilmasto-ohjelman Kiitollisuus, kunnioitus, kohtuus hengelliset ja teologiset perustelut voivat antaa pienen maistiaisen siitä, millaista on luterilainen teologia joka yhtä aikaa juurtuu oman perinteemme arvokkaimpiin oivalluksiin ja pyrkii ammentamaan viisautta muualla maailmassa syntyvästä merkityksellisestä teologiasta.
Todellisuuskäsityksemme on muututtava kokonaisvaltaisemmaksi
Valistuksen ajatteluvirtaukset ovat olleet meille luterilaisille siunaus ja kirous. Tänä päivänä on kyettävä arvioimaan valistuksen perintöä, erittelemään siitä sellainen anti, joka on sopusoinnussa Kristuksen evankeliumin kanssa ja säilyttämään se. Vahingollisista piirteistä, esimerkiksi luonnon pyhyyden kieltämisestä, on irrottauduttava.
Itse asiassa meidän on muutettava koko todellisuuskäsityksemme. Vuosisatojen ajan eurooppalainen mieli on totutettu ajattelemaan maailmaa suurena koneena sekä valistuksen järjen korostusta ja edistysuskoa itsestään selvinä ideaaleina. Nyt monelta suunnalta kuuluu ääniä, että luonto ei kestä tällaiselle ajattelulle perustuvaa kulttuuriamme. Meidän on vaihdettava todellisuuskäsityksemme kokonaisvaltaisemmaksi. Tällöin on mahdollista mm. palata kokemaan maa ja vesi pyhinä ja luonnon omat viisaat järjestelmät koskemattomuuden arvoisina.
Kristillisen todellisuuskäsityksen ei tule – enää – olla ihmiskeskeinen. Se ei myöskään ole biosentrinen eli elämäkeskeinen. Alkuperäisin traditio kantaa näkemystä, että todellisuus on jumalakeskeinen.
Raamatun maailman todellisuuskäsitys on jokseenkin kokonaisvaltainen. Kenties käänne kokonaisempaan ajatteluun ja tiedonihanteeseen avaa Raamatun kielen ja maailman meille tuoreemmin kuin vuosisatoihin.
Meitä voi auttaa myös omien juurtemme arvostus, suomalainen maailmankatsomus. Kun viittaan Kalevalan syntytietoon, en aseta sitä samalle askelmalle Raamatun kanssa. Mutta suomalainen luterilainen teologia voi oppia paljon, jos se ottaa vakavasti suomalaisen vanhan viisauden ja sen ekologisen tajun.
Teologian on kuunneltava herkästi tämän päivän kärsimystä
Palaan hiljaisuuden teemaan, kontemplaatioon ja askeesiin. Ne auttavat meitä kristittyinä suuntaamaan katseemme poispäin omasta navasta, lähimmäisen tarpeeseen. Ristin teema on tärkeä, muiden ihmisten ja muiden lajien hätä. Jeesus näki ja kuuli herkästi toisen ihmisen hädän ja kosketti ihmistä parantaen. Mutta jaksaakseen ja säilyttääkseen näkökykynsä Jeesus vetäytyi usein luonnon hiljaisuuteen. Tästä evankelistat kertovat elävästi.
Edellä mainitut askelet: hiljaisuus eli kontemplaatio ja askeesi, tradition arvostus ja todellisuuskäsityksen muutos voivat, niin toivon, lähentää meitä suomalaisia kristittyjä toisiimme. Esimerkiksi omassa kirkossamme voisimme jättää kirkkohistoriaan hedelmättömän jaottelun liberaaleihin ja konservatiiveihin. Viime aikojen kirkollinen kissanhännänveto vahingoittaa vakavasti mahdollisuuttamme toimia maailman hädän lievittämiseksi.
Tässä hahmottelemani teologia on kirkon omaa teologiaa, kirkollista teologiaa. Siksi sille ei ole vaikeaa sanoa että sen lähtökohtia ovat käsitykset kolmiyhteisestä Jumalasta, Kristuksesta joka on yhtä aikaa inhimillinen ja jumalallinen sekä Raamatusta joka on yhtä aikaa inhimillinen ja jumalallinen, omalla tavallaan. Teologia kumpuaa kirkon liturgisen elämän lähteestä. Jos kerran kirkon rukous antaa muotoa kirkon opille (lex orandi est lex credendi) niin silloin on arvostaen pidettävä mielessä myös suomalaiselle kirkkokansalle tärkeä rukous veden äärellä ja metsässä. Sen arvostus muistuttaa hiljaisen rukouksen lähteestä.
Kenties joku kaipaa enemmän tietoa siitä, mitä tarkoitetaan ekoteologialla. Tietoa on saatavissa (esim. Pyhän kosketus luonnossa, patriarkka Bartolomeoksen Mysteerin kohtaaminen, Anna-Maija Raittilan Paratiisini puut). Mutta päätin käyttää tämän hetken niin että olen yrittänyt pukea sanoiksi sitä, mihin suuntaan ekologisesti herkän teologian on kuljettava, jotta se olisi vaikuttavaa kirkossamme ja koko yhteiskunnassamme.
Haluaisin pukea loput ajatukseni rukouksen muotoon. Lähtökohtana on ylistys Pyhälle Kolminaisuudelle, Jumalalle joka jo itsessään on rakastava yhteisö.
Pyhä Kolme
ylistämme sinua sisarestamme vedestä
Luojamme,
kiitämme sinua tästä kauniista perintöosasta
puhtaiden vesien maasta
anna anteeksi se miten tuhlaamme tätä aarretta
ja miten saastutamme järviämme ja meriämme
luo meidät uudeksi, puhdista ja anna vahva henki,
jotta nousisimme puolustamaan tätä kaikkea kaunista.
Vapahtajamme,
muista köyhiä vedettömissä erämaissa
muista köyhiä saastuneiden vesilähteiden äärellä
tarkoitan: älä anna meidän unohtaa heidän epätoivoaan
anna meille armosi jotta jaksamme katsoa yli oman elämämme kipujen
yli välinpitämättömyyden
jotta jaksamme välittää ja näyttää sen teoillamme
Pyhä Henki vetten yllä ja pyhissä vesissä,
haudo meidän kipumme ja pelkomme pois
yhdistä meidät kirkkonasi ja ihmiskuntana puolustamaan elämää
anna rohkeutta ja viisautta
Pyhä Kolme, sinun nimessäsi siunaamme nyt maailman kaikki vedet (samalla tehden ristinmerkin joka ilmansuuntaan)
Siunaa itäiset vedet
Himalajan jäätiköt
ja Kiinan suuret joet
miljardien ihmisten korvaamaton pohjavesi
Japanin ydinvoimaloiden saastuneet merialueet
Siunaa eteläiset vedet
Afrikan hupenevat kalaparvet
ja ihmiset jotka menettävät elinkeinonsa
suo sateiden tulla ajallaan eteläisten maiden pelloille
Siunaa läntiset vedet
Amerikan mantereen alkuperäisasukkaiden pyhät lähteet
joita kaivosteollisuus eli meidän ahne kulutuksemme tuhoaa
varjele Amazonin luonnon rikkautta
siunaa Atlantin valasparvet
Siunaa pohjoiset vedet
haavoittuvat pohjoiset meret ja järvet
suot joita surutta aurataan
siunaa oman maamme vesien lähteet ikuisiksi ajoiksi
Aamen
